Työn iloa

Viime viikot on pitänyt kiirettä, sellaista hyvää kiirettä. Meillä on kolme koulutusryhmää, ja jokaisen kanssa koulutukset rullaavat hyvällä mallilla. 

Dream School -hankkeeseen kuuluvilla kouluilla, yhdellä ala- ja yhdellä yläasteella, pidämme molempien koulujen opettajille viikoittain yhden puolen päivän mittaisen työpajan. Mielellään pitäisimme enemmänkin, mutta sijaiskulttuurin puuttuessa oppilaat jäävät ilman opetusta aina opettajan ollessa muualla. Koulua on maanantaista lauantaihin, joten viikon ainoaa vapaapäivää emme tietenkään voi heiltä viedä, varsinkin kun matalapalkkaisilla opettajilla se kuluu toisen leipätyön merkeissä. Nyt olemme saaneet järjestettyä molempien koulujen kanssa ajankohdan, jolloin oppilailla on koulunsiivouspäivä, ja opettajien läsnäolo ei ole niin pakollinen.

Työpajoissa olemme käsitelleet heidän ajatuksiaan opettajuudesta ja siitä, millainen on hyvä opettaja. Olemme keskustelleet arvioinnista, oppilaslähtöisyydestä, erilaisista oppimistyyleistä ja erilaisten oppijoiden tukemisesta luokassa. Järjestimme myös pistetyöskentelynä "oppimateriaaliesittelyn", eli millaisia kaikkia toiminnallisia harjoituksia saatavilla olevista materiaaleista voikaan tehdä. Näillä pisteillä harjoiteltiin laskemista pullonkorkeilla, rakennettiin muovipullosta vedenpuhdistamo, pelattiin kertolaskumuistipeliä, muodostetiin pullonkorkeista kemiallisia rakennekaavoja, harjoiteltiin englantia pelaamalla, rakenneltiin matikkapalapeliä ja vaikka mitä muuta. 

Tangram-palat aiheuttivat päänvaivaa - ja riemua tehtävän ratkettua.

Näillä välineillä rakentui vedenpuhdistamo.

Opettajien koulutuksissa vipeltää varsinaisten opiskelijoiden lisäksi pieniä apuopettajia.

Sylivauvojen ruokinta ja lasten leikittäminen sujuvat siinä oman opiskelun ohella, aivan kuten työpäivinäkin. 

Lapset kulkevat vanhempiensa mukana töissä - näin järjestyy lasten päivähoito paikallisittain. 

Kirjainharjoituksia alkuopetukseen.
Kuvan otti Elina Yli-Hakala.

Kun luokan ikkunan takana kuuluu kanojen kotkotus
ja sisään leijailee autenttinen navetan ödööri,
silloin tietää että ollaan perusasioiden äärellä.

Kävimme viime perjantaina seurailemassa koulupäivää alakoulussa. Oli hurjan motivoivaa huomata, kuinka työpajojen ideat oli otettu käyttöön samantien. Intoa hieman laski huomio siitä, että montaa asiaa tehtiin kuitenkin vain tekemisen vuoksi, eikä niin että se olisi väline opetettava asian opettamisessa. On kuitenkin pidettävä mielessä, että jokainen askel eteenpäin on pieni voitto, ja jos kerran maaperä on näin vastaanottavainen uusille ideoille, niin ei muuta kun jalostushommiin! Työ on vasta niin alussa, että olisihan se ihme, jos ei yhtään hakoteillä oltaisi välillä. Tärkeintä on se, että motivaatio on kohdillaan. Työkaverini sanoin "when there is a will, there is a way". 

Kolmas koulutusporukkamme ovat opinto-ohjaajat, joista koulutamme yhdessä kolmen muun suomalaisen leidin kanssa tulevien opinto-ohjaajien kouluttajia. Maan ensimmäisiä lajissaan! Opot ovat työskennelleet jo yli vuoden suomalaisten kouluttajien kanssa, ja ai että miten helppoa kaikki onkaan heidän kanssaan! Meidän näkökulmastamme "pienet jutut", kuten vaikkapa mielipiteiden ilmaiseminen tai ryhmätyöskentely sujuvat kuin vettä vain. Toisissa koulutusporukoissamme tälläinen työskentely on vielä niin vierasta, ettei esimerkiksi parityöskentelyn idea ole auennut, ja ohje "ottakaa pari" tuottaa epäselvyyksiä. Varmasti parin kuukauden päästä tilanne on jo aivan erilainen, onhan opojenkin kanssa aikanaan lähdetty liikkeelle aivan samasta pisteestä.

Meidän koulutuspäivissämme opojen kanssa on keskitytty mm. oppimaan opettamiseen, arviointiin, erilaisiin oppimisympäristöihin, kriittiseen ja luovaan ajatteluun, oppimisen esteisiin ja erityisoppilaiden ohjaukseen. 

Tulitikkupulma sai aivot raksuttamaan vielä tauollakin.

Heittopelin avulla johdateltiin ajatukset
monitasoiseen ja -muotoiseen arviointiin.

On meillä toki ollut aina välillä vapaapäiviäkin, ja esimerksi viikonloppuisin olemme tehneet retkiä pyöräillen tai moottoripyörän kyydissä. Ihana oporyhmämme keksii vaikka minkälaista puuhaa, olemme olleet heidän kanssaan piknikillä, laulamassa karaokea sekä veneretkellä kelluvassa kylässä. Tässä muutamia viikonloppuretkiltä napattuja otoksia meidän kotikaupungista :)

Mielenterveyspyöräretki maaseudun hiljaisuuteen. Kaiken hälinän, rakennustyömaamelun, moottoripyörien pärinän, eläinten mekastuksen ja yleisen vallitsevan härdellin keskeltä oli ihanaa hurauttaa banaaniviljelmien keskelle luonnon rauhaan. Hetkittäin ei kuulunut kuin linnun viserrys ja polkupyörän nitinä. Hermo ja korvat lepäsivät!

Postitoimisto. Lieneekö tuo ihme jos ei posti oikein kulje..?

Kippis! Se kajahti sujuvasti suomeksi, tärkein oppi on siis mennyt perille.

Piknikillä oli tarjolla jos jonkinlaista evästä.

Tästä eväskattauksesta söin ensimmäistä kertaa elämässäni sammakkoa!

Tässä video meidän ihanasta päivästä Ponley Selpak -joella.

Matkalla kelluvaan kylään näimme pelikaaneja, söimme käärmettä venekeittiössä

ja satuimme paikalle auttamaan uponnutta kalastusvenettä. Kerran elämässä -kokemus!

"En mä enää kolmen kuukauden jälkeen pala." Enpä.

Hyvä oli veneretki silti, pandalookin arvoinen etten sanoisi.

♥ Minski, sorvin ääreltä

Maamiinojen maa

Jokunen päivä sitten lehdissä aina Britanniaa ja Yhdysvaltoja myöten kerrottiin tapahtumasarjasta, joka seurasi järjettömän klovnivillityksen rantautumisesta tänne. Pelleilyn seuraukset eivät olleet tällä kertaa kovin kevyet.

Eräs kanadalaisherramies oli päättänyt lähteä klovneilemaan pienemmässä kylässä. Kyläläiset olivat tietenkin säikähtäneet ja luulleet tätä karmivaa pelleä hengeksi, täällä kun uskotaan syvästi henkiin ja tuonpuoleiseen elämään. Kun kyläläisille oli valjennut, että hahmo onkin ihminen, olivat he joukolla lähteneet perään tarkistaakseen millainen mies siellä maalin alla on. Kanadalaismies oli puolestaan hätääntynyt ihmisjoukon lähestyessä ja juossut karkuun lähimetsään. Ja suoraan maamiinaan.

(Aiheeseen sopivasti liittyen muutama sananen sananvapauden toteutumisesta näissä olosuhteissa. Paikallislehdet ovat nimittäin sittemmin yhtäkkiä pyörtäneet puheensa ja aiemmat uutisensa ja kieltäneet täysin tämän tapahtuman todenperäisyyden. Sananvapaushan on täällä utopiaa, ja sensuuri heiluu jopa ihmisten henkilökohtaisia facebook-kirjoituksia myöten, joten mitenkään ennenkuulumatonta tälläinen tapahtuneiden asioiden mitätöinti ei ole.) 

Noin kuukausi sitten kuulin miehestä, joka oli kävellyt iltamyöhällä baarista kotiin, tuttua polkua. Muutama sata metriä ennen kotiaan mies oli harhautunut polulta ja astunut suoraan miinaan. Lähitalon asukkaat olivat kuulleet räjähdyksen ja tulleet apuun. Mies oli onnekas, hän menetti vain raajan. 

Kambodzasta on edelleen miljoonia maamiinoja, keskimäärin kerran päivässä joku astuu sellaiseen. Usein ne metsässä juoksijat ovat tavallisia leikkejään leikkiviä tai kiinalaisyrityksille romumetallia etsivä lapsia. 

Liikkuminen on turvallista ainoastaan päällystetyillä teillä ja merkityillä, ahkerasti käytetyillä poluilla. Vaikka Battambang on Kambodzan toiseksi suurin kaupunki, ovat nämäkin maat ja mannut yhä tiuhaan miinoitettuja. Sadekaudella tulvat liikuttavat maaperää, jolloin myös miinat liikkuvat. Meille on sanottu, että vaikka automatkalla yllättää kamala pissahätä, niin "vähän syrjemmälle puskaan" meneminen on silti ehdottomasti kielletty, on pakko pissiä siihen tienlaitaan. 

Meillä on täällä voimassa järjestön puolesta sotariskivakuutus, joka mahdollistaa esimerkiksi nopean evakuonnin ja ambulanssilennon. Tavoitteena kuitenkin on, ettei tuon vakuutuksen ehtoja tarvitse alkaa testailemaan, joten jätetään ne metsässä juoksentelut siihen kun taas ollaan Pohjolan turvallisen taivaan alla. Jälleen yksi asia, josta osaan nykyään olla kiitollinen.

Miksi niitä miinoja sitten täällä maassa majailee? Sisällissodan aikaan punakhmerit kylvivät niitä estääkseen maanmiehiään pakenemasta kylistä joukkosurmalta. Nyt sotien jälkeen raivausoperaatio on hidas ja kallis. Yhden miinan raivaaminen maksaa n. 1000 dollaria, ja miinojen liikkuessa jatkuvasti maan mukana ei mikään alue ole takuuvarmasti turvallinen, vaan haravointia täytyy tehdä jatkuvasti kaikkialla. Monet paikalliset ovat itsekouluttautuneet miinanraivaajiksi. Kuulin eräästä miehestä, joka oli aikanaan kuulunut punakhmerien armeijaan ja osallistunut miinoitukseen. Nyt vuosien jälkeen hän koittaa hyvittää tekojaan raivaamalla näitä miinoja pois ja kouluttamalla esimerkiksi maanviljelijöitä raivaamaan miinoja pelloiltaan.

Jätän tähän loppuun tälläisen ajatuksen, ihan vaan pohdittavaksi vaikka siellä lenkkipolulla metsässä. Eletään vuotta 2016, jolloin mm. suomalainen firma on ottanut palkkalistoilleen älyrobotin, 3D printterillä saa tehtyä aseen ja piilolinsseillä voidaan ottaa valokuvia. Ja samana vuonna pelkästään yhden valtion rajojen sisällä maamiinat vaativat edelleen uhrin joka päivä, eikä Kambodza valitettavasti ole lainkaan ainutkertainen näissä tilastoissa. Ihmisoikeustyöntekijänä haluan vaan kysyä, että mikä on oikeasti tärkeää?


♥ Minski, sodan jälkiä pohtien

  

Koti-ikävästä

Ikävä. Se iskee väkisinkin aina välillä. Vaikka olen matkustellut paljon yksin ja nautin siitä ihan hirveesti, on tämä reissu pikkusen erilainen homma.

Yleensä elän matkoilla sellasta huoletonta "nyytti olalle ja kohti aurinkoa" -elämää. Joka päivä tapahtuu jotain jännää, maisemat ja ihmiset ympärillä vaihtuu. Tuntuu ettei mikään aika ole tarpeeksi pitkä reissaamiseen, aina voisi jatkaa matkaa vielä vähän. Nyt elän ensimmäistä kertaa yksin kaukana kotoa periaatteessa tavallista töihin-kauppaan-kotiin-jumppaan-nukkumaan -arkea. Ihan vieraassa ympäristössä, ilman rakkaita läheisiä. Se on joskus ihan käsittämättömän rankkaa, ja tuntuu etten pysty tähän ja haluan vaan kotiin.

Meidän lähtijävalmennuksessa puhuttiin jonkun verran tästä asiasta, koti-ikävästä. Että kuinka siihen voi valmistautua. Neuvottiin, että ihmissuhteet ja yhteydenpidosta sopiminen kannattaa hoitaa kuntoon ennen lähtöä. Tälläselle tuulella käyvälle hulivilille ihmissuhteiden hoitaminen on vaikeampi paikka, mutta yhteydenpidosta puhuminen ja huolehtiminen ennen lähtöä kyllä jeesasi.

Mikään ei kuitenkaan valmenna siihen, kun kavereiden kauniiden, aurinkoisten syksykuvien ruskan värit tuo sellasen ikävän Suomeen, että on pakko katsoa kaikki saatavilla olevat Suomen luontodokkarit ja leikkiä, että hengittää puhdasta ilmaa ja sammaleen tuoksua metsässä. Ja entäs se tänään satanut kunnon ensilumi! Ai että, täytyy ajatuksissa nuuhkia ekan lumisateen tuoksua ja keittää kuvitteellinen vaahtokarkkikaakao.

Tai kun on viimeyönä ollut unessa Suomessa rakkaiden luona ja seuraavana päivänä on aivan ikävästä rikki. Niin rikki, että youtubevideo Elton Johnista laulamassa Candle in the windin Dianan hautajaisissa menee tunteisiin ja saa itkemään niin vuolaasti että paita kastuu. 

Tai vaikka ajattelee etukäteen, ettei joulu ulkomailla nyt niin paha ole. Ettei se ole enää aikuisena niin tärkeä juttu. ON SE. En kykene edes syvemmin ajattelemaan kuinka istutaan takkatulen edessä koirat sylissä, tai katsotaan koko perheen kanssa sata kertaa nähtyjä mutta silti ihania leffoja, tai pelataan Trivial Pursuitia ja mummua naurattaa meidän pöljät vastaukset. Niin tavallisia juttuja ettei niitä edes huomaa normaalisti, mutta jotka tuntuu kultaakin kalliimmilta just nyt.

Mun tän hetkinen top 10 ikävälista:

- perhe

- ystävät

- koirat, koska on maailman kamalinta ettei niille voi kertoa missä olen, ne vaan luulee että olen ikuisesti kadonnut ja hylännyt ne

- Suomen luonto, siis oikeasti ah ne metsät ja järvet, ja ilma jossa on enemmän happea kuin pakokaasuja!

- tanssitunnit ja lenkkeily, mikä on nyt mahdotonta +30 asteessa auringossa, ja pimeän laskeuduttua ei lenkkipoluille ole mitään asiaa mm. käärmeiden ja maamiinojen vuoksi

- äitin tekemä ruoka, jota kaipaan kyllä Suomessakin omien kokkausteni äärellä

- syysaurinko ja ne kirpeät aamut

- hietön iho

- puhdas vesi, irtokarkit, mustikat ja suolakurkkujuustoruisleipä

- ötökätön koti

Onneksi, ONNEKSI, olen saanut täältäkin kavereita joiden kanssa on ihana hengailla. Onneksi mulla on ihana kollega ja uusi ystävä Elina. Mahtava tyyppi jonka kanssa blondeillaan aivan urakalla. Niin monesti ollaan todettu toisillemme, että 'onneks säkin oot tollanen'. Ja miten älytöntä että pystyn täällä uimaan ja pyöräilemään ja käymään kaupassa ja katsomaan leffoja. Tälläisten tavallisten länsimaalaisten, kotoisuutta lisäävien asioiden läsnäolo on tosi erityistä kehitysmaaoloissa, ei tosiaan mikään itsestäänselvyys.

Onneksi on myös whatsapp ja muut härpäkkeet, niin että oikeasti yhteydenpito Suomeen on tosi iisiä ja saan jutella rakkauden ihmisten kanssa vaikka päivittäin. Täällä kuitenkin on netti ja se toimii melko hyvin. Onhan se nyt aivan luksusta, että voin tosta noin vaan soittaa äitille ja iskälle maailman toiselle puolelle!

Mun tän hetkinen top 10 ikävänpoistolista:

- puhelu äitille ja iskälle

- ystävien kanssa juttelu ja normaalista suomielämästä kuuleminen

- ulos meneminen, ihan vaikka vaan kävelylle tai pyörälenkille, koska sisällä murehtiminen ei auta mitään, ja ainakin kivempi murehtia auringonpaisteessa

- liikunta, sillä endorfiinit ja muut onnellisuushormonit ei ole satua

- ruoka, koska kaikki tuntuu pahemmalta jos on nälkä

- nukkuminen, koska kaikki tuntuu pahemmalta jos on väsynyt

- pari jaksoa Gilmoren tyttöjä ni johan on taas elämä parempaa

- pari kyyneltä helpottaa myös usein

- sosialisointi ihan vaan jonkun elävän olennon kanssa

- sen tajuaminen, että mä en ole täällä koko elämääni, tää etuoikeutettu mahdollisuus päättyy kuitenkin lopulta aivan liian pian, joten nyt loppu turha mariseminen

Ikävän tunne on oikeasti myös tosi kasvattava. Kun löytää itsestään ne keinot päästä pahimmista aallonpohjista yli, oppii koti-ikävääkin sietämään. Tuntuu, että ne kurjimmat hetket ja varsinkin niistä selviäminen ihan yksin opettaa itsestä tosi paljon, mikä on loppujen lopuksi tosi voimaannuttavaa. Mutta voin kertoa, että kaikenlainen ihmisenä kasvaminen ja oman sisimmän löytäminen ei ole ihan päällimmäisenä mielessä juuri sillä hetkellä kun ikävä vyöryy niskaan. Sillon kun elämä on paskaa, niin se on paskaa. Jostain syystä ensimmäinen kuukausi oli kaikista vaikein, ja ilman suomalaista sisua olisin varmaan palannut maitojunassa kotiin. En edes aiemmin tiennyt, että ikävä ja kaipaus voisi sattua niin kovaa, ihan fyysisenä kipuna ja ahdistuksena. Mutta mä oon selvinnyt niistä hetkistä ja tuun selviämään jatkossakin. 

Vaikka tämä teksti on hiukan melankolinen ja ikäväsävytteinen, mitenkäs muutenkaan suomineidolta, niin ei mulla tosiaan joka päivä tai viikko sellanen fiilis ole. Tämä teksti on syntynyt vähitellen parin kuukauden aikana. Aina silloin tällöin on tuntunut siltä, että täytyy vähän purkaa näitäkin tunteita. Noita ikävän hetkiä lukuunottamatta mun elämä on kuitenkin erittäin buenoa täällä, mulla on hyvä olla ja koen oikeasti olevani etuoikeutettu tästä mahdollisuudesta. Sitäpaitsi täältä saa yhdestä leipomosta korvapuusteja!

♥ Minski, haikein terveisin