Jos tuntuu, että kotimaa polttelee jalkojen alla ja sydän sanoo, että mentävä on, niin eihän sille sitten mitään mahda. Mentävä on. Sellasta sattuu ihan kaikille ja mulle itselleni melko usein. Siksi haluankin kirjoitella mun ja maailman yhteisiä muistoja ylös. Tässäpä siis teille muille maailmaan rakastuneille reissuistani blogillinen kokemuksia, tunteita, kohtaamisia, valkoista hiekkaa ja auringon paahdetta, kotiin tarjoiltuna.
Oon aivan superinnoissani! Mulla on nyt näpeissäni aikamoinen unelmatyö, sillä tällainen sähköposti saapui tammikuun alussa. Hassua, miten paljon yksi viesti voikaan muuttaa elämää. Kauhea täpinä, innostutti, jännitti ja samalla ei kuitenkaan tiennyt että mitä jännitti. Meikämuija vaan lähtee johonkin kehitysmaahan vapaaehtoistyöhön pidemmäks aikaa kun perunalla kestää Suomen kesässä kasvaa, härregyyd! Pakko oli vähän kajauttaa ilohuutoa ilmoille. Koko alkuvuosi oli vaan ihan hullun jänskää, kun ei vielä tiennyt mihin, milloin ja kuinka pitkäksi aikaa lähtö tulisi. Kohdemaiden ja työprojektien tila on hyvinkin eläväinen, ja siksi mitään asioita ei voinut lyödä lukkoon kovin aikaisin. Nyt kuukausien jälkeen tiedän vihdoin varmasti, mihin maailman kolkkaan mun tieni vie: 25. elokuuta alkaen uusi koti on Kambodzassa!
Viime joulukuisten työhaastattelujen perusteella valittiin 10 lähtijää, ja kohdemaa ja työtehtävä valitaan jokaisen osaamisen mukaan. Mulle on kaavailtu peruskoulun opettajankoulutukseen liittyviä hommia "Dream school" -hankkeessa Battambangissa. Yleisesti vapaaehtoisjakson pituus on n. 3-6 kuukautta, riippuen kohdemaasta. Mun jakso kestää alustavasti vuoden loppuun saakka.
Täältä voit tutustua Opettajat ilman rajoja -verkoston toimintaan. Verkoston tavoitteena on omien sanojensa mukaisesti "tukea kehitysmaiden opettajien pedagogista osaamista ja laadukkaan opetuksen toteutumista maailman hauraimmissa valtioissa".
Hakiessani työtä toimintaa oli Eritreassa, Etelä-Sudanissa, Haitissa, Kambodzassa, Keniassa, Liberiassa, Myanmarissa, Nepalissa, Sierra Leonessa ja Ugandassa. Sittemmin mun ekana kohdetoiveena ollut Uganda sekä naapurimaa Etelä-Sudan ovat jääneet listalta pois turvallisuustilanteen heikkenemisen vuoksi, ja ihan viime päivien uutisissa on kerrottu Kirkon ulkomaanavun vetäneen kaiken toimintansa pois Etelä-Sudanista poliittisen sotatilanteen takia. Näiden maiden tilalle on tullut Tansania, ja mielenkiintoisia hommia on sielläkin luvassa.
Palaan asiaan, kunhan hommat etenee. Ihanaa miten yllätyksellisiä ja hauskoja asioita elämä tuo tullessaan!
RIIIIIOOOOOOOOOOOOOOOOOOOO! Vihdoin saavuttiin sinne, ai että mikä mesta!
Olin varannut majoituksen Wave -hostellista, suosittelen! Hyvä sijainti, aamupala kuuluu hintaan ja henkilökunta on superystävällistä. Paikkaa pyöritti sekalainen sakki paikallisia ja ei-paikallisia nuoria. Esimerkiksi kaksi ranskalaista tyyppiä olivat olleet reilaamassa Etelä-Amerikassa ja jääneet vaan töihin tonne hostelliin, samoin kun oli tehnyt yksi Argentiinalainen mimmi. Aika huippua!
Wawe -hostellin viihtyisän boheemi oleskelutila
Mietin muutamia ehdottomasti Riossa näkemisen arvoisia paikkoja. Ainakin Copacabana ja Ipanema -rannat sekä rantabulevardi on ehdottomasti koettava, samoin kun Escadaria Selaronin katubileet Lapan kaupungisosassa, sekä tietysti on nähtävä mielettömät maisemat koko kaupungin ylle tuolta Cristo Redentore patsaalta. Ihan vaan kaupungilla hengailu ja ihmisten tuijottelu on niin viihdyttävää, että siihen saa kulumaan päiviä. Uruguaiana -nimiseltä alueelta löytyy paljon pieniä katuputiikkeja, jos ja kun shopittaminen kiinnostelee. Ois ollut tosi hienoa myös päästä katsomaan joku futisottelu kuuluisalle Maracana -stadionille, mutta se oli nyt valitettavasti remontissa eikä päästy edes kurkistamaan sisälle. Jos sellaseen tulee mahdollisuus ni ehdottomasti "to do" -listalle! Eri paikkoihin kulkeminen onnistuu hyvin julkisilla kulkuvälineillä; bussit ja metro on tosi helppoja käyttää ja suhteellisen luotettavia. Välimatkat on pitkiä tässä miljoonakaupungissa, joten jalkaisin ei pärjää millään.
Huolimatta kaikesta varoittelusta ja kauhutarinoista Rio ei näyttäytynyt mulle millään tavalla vaarallisena paikkana. Päivisin liikuin paljon rannoilla ja kaupungilla yksin, eikä ollut yhtään turvaton olo. Iltaisin humpalle lähdettiin tietty porukalla, eikä silloinkaan kyllä käynyt mielessä, että kohta voisi jotain käydä. Kuitenkin maassa kauemmin olleet oli omakohtaisesti tai läheisen kaverin kautta kokeneet vaikka minkämoisia vaaratilanteita, ja esimerkiksi mun yksin metrossa kulkemista ne vähän kauhisteli. En mä tietenkään siellä kulkenu aivan idioottimaisesti kaatokännissä timantteja heilutellen. Ihan normaali järki päässä ja vähän ympäristöä tsekkaillen tuntui pärjäävän oikeen hyvin. Toki mulla on varmasti ollut myös rutkasti onnea mukana, kun mitään ei oo sattunut. *Koputan puuta. Jos jotain turvallisuusvinkkejä voisi tähän heittää, niin ainakin se, että pimeällä kannattaa kulkea vain vilkkaimmilla kaduilla ja aina jonkun kanssa. Caipirinha on petollista ja sitä myydään vaan hiton isoissa mukeissa, mikä helposti vie meidät suomituristit heikoille jäille. Rahaa ja koruja ei kannata pitää näkösällä ja tavaroita ei saa jättää missään vartioimatta, ei rannalla, ravintolassa, lentokentällä, missään. Toki esim. Copacabanan ranta ja suuri osa kaupunkia on aika metrilleen valvontakameroitettu, joten näpistelijät ja muut häröilijät jää usein kiinni, mutta en lähtis leikkimään. Kun mä pyysin yhtä perhettä vahtimaan rantsussa mun laukkua kun menin uimaan, niin paljastui että ollaankin samasta kaupungista täältä kotisuomesta lähtöisin! Jyväskylä yhdistää, vaikka maailman toisella puolen :D
Copacabana! Taustalla näkyy myös Sokeritoppavuori.
Ipanema beach
Näissä portaissa on kuvattu jokainen maailman maa omaan laattaansa.
Katutaidetta Lapassa
Uruguaianan shoppailukaduilta löytyi vaikka mitä.
Yksi asia, mistä tykkäsin Brasiliassa kovasti, oli se, että ostokset sai tehdä rauhassa. Vaikka turisteille suunnattuja matkamuistomyymälöitä ja katukauppiaita kyllä löytyy, ei kukaan tule nykimään hihasta tai tuputtamaan, eikä Brasiliassa ole tinkimiskulttuuria. Kaikella on kaikille sama hinta, ja takseissa mittarit. Hintataso on Suomeen verrattuna hieman halvempi, riippuen tuotteista. Esimerkiksi vaatteet ja kengät ovat selvästi halvempia, kun taas ruoka ja asuminen ovat vain hitusen halvempaa kuin Suomessa.
Brasiliassa jopa mallinukeilla on kontti kunnossa.
Maracana -areena on melkoisen massiivinen pytinki.
Peruspäivällinen
Rio on aivan valtava kaupunki.
Cristo Redentore, majesteettisen kokoinen!
Brasilialaiset olivat mielettömän energinen, iloinen, ystävällinen ja ihastuttava kansa. Vaikka maan vaaroista puhutaan mitä tahansa, niin mä suosittelen jokaista ehdottomasti kokemaan avoimesti tän uskomattoman kulttuurin omin aistein. Mieletön maa, mielettömän upeat ihmiset, I love it!
Mun kaukorakkaus Brasiliaa kohtaan alkoi, kun olin noin 8-vuotias. En seurannut jalkapalloa, mutta ihastuin keltapaitaiseen pelaajaan numero 9 niin tulisesti kuin vain 8-vuotias voi. Pelaaja oli Ronaldo, eikä suinkaan tää nuorempi portugalilainen, vaan aito ja alkuperäinen brasilialainen. Se, josta sittemmin tuli vähän isoluinen. Jeeeep let's never talk about this again. Ei siis ihme, että päätös Brasiliaan lähdöstä syntyi hyvin pikaisesti. Tuli tilaisuus ja siihen tartuin. Ja melko samantien tartuin myös passiin ja lentokoneen käsinojiin. Rioon saapuminen oli jo sinällään aikamoinen elämys. Kaupungin yllä myrskysi ja salamoi, oli aika huikeaa lasketella sankan pilviverhon läpi salamoinnin keskellä. Kun lentokone laskeutui pilvien alapuolelle, sää rauhoittui yhtäkkiä, ja mun sydän meinasi pakahtua. Miten valtava, mielettömän kaunis kaupunki! Meni ihan tunteisiin ja meinasin tirauttaa vähän onnenkyyneliä, mutta en sitten kuitenkaan.
Riosta jatkoin vielä muutaman tunnin jatkolennolla Salvadoriin, jossa mun kaveri perheineen odotteli. Perillä olin paikallista aikaa noin yhdeltä yöllä, mikä tarkoittaa siis Suomen ajassa n. klo 6 aamulla. Voitte uskoa, että olin aivan sekasin, sisäinen ja ulkoinen kello kävi sotaa, mun aivot oli ihan solmussa ja meinasin nukahtaa kesken puhumisen.
Seuraavan viikon ajan pääsin tutustumaan upeaan Salvadorin kaupunkiin. Salvador on ihanan värikäs ja eläväinen. Vaikka populaa on Salvadorissa reilut 2,5 miljoonaa, tässä rennossa ja kiireettömässä meinigissä väenpaljoutta ei juuri huomaa muualla kuin liikenteessä. Lämpöä riitti; mittari näytti öisin reilua 30 astetta, ja päivisin elohopea kipusi jopa yli 35 asteen, mikä tuntui aiheuttavan paikallisillakin pientä viiksihikeä.
Kaupungin keskusta, Pelourinho, on tosi kaunis. Sen lähistöllä on parhaat shoppailumahdollisuudet, mutta jo pelkästään maisemien, rakennusten ja ihmisten katselemiseen saa kulutettua monta päivää.
Paikallisten ylpeys Pelourinhossa on Michael Jacksonin muistopytinki. Tämä siis sen vuoksi, että kyseisillä kujilla on kuvattu Maikkelin "They don't care about us" -musiikkivideo.
Salvador on pelkkää mäkeä. Ei ole sattumaa, että paikallisten jalka- ja pakaralihaksisto on erittäin hyvin kehittynyttä. Ylämäkeä hikoillen ylös, seuraavaa mäkeä kierien alas. Tämä Salvadorin maamerkki, Elevador Lacerda, tuo kolmessakymmenessä sekunnissa alas Pelourinholta merenpinnan tasalle.
Satamasta löytyy Mercado Modelo, joka satamasijaintinsa vuoksi on aina ollut hyvä markkinapaikka. Ylimpien kerrosten toimiessa karja- ja ruokamarkkinoina, pohjakerroksessa myytiin aikoinaan orjia. Nykyään halli toimii turistikauppiaiden basaarina.
Pääsin myös tutustumaan pienen ajomatkan päässä olevalla Praia do Forte -rantaan ja siellä sijaitsevaan Tamar Sea Turtle Projectiin, eli merikilpikonnien suojelu- ja tutkimuskeskukseen. Keskuksen tehtävä on auttaa vaarantuneita merikilpikonnalajeja selviytymään ja elpymään. Keskuksessa oli myös muutamia muitakin merieläimiä, kuten vasarahaita ja rauskuja.
Näiden häkkien tehtävänä on suojata kilppareiden munia petoeläimiltä ja rantaa käyttäviltä ihmisiltä.
Käytiin tietysti myös paistattelemassa päivää Porto da Barra -rannalla..
..ja sen jälkeen voin lämpimästi suositella todella korkeita suojakertoimia tonne päiväntasaajan suunnalle.
Pelourinho on kuuluisa katubileistään, ja niin mekin suunnattiin sinne sambarytmien humuun. No eihän se menny ihan niinkun Strömssössä, mutta menipä kuitenkin. Jouduttiin nimittäin renkaanvaihtopuuhiin heti lähtömetreillä.
Ready to block party! Suomalainen tyylilleen uskollisena, sandaalit jalassa.
Eihän se ole ilta eikä mikhään jos ei yhtä auton rengasta tarvii vaihtaa. ..tai kahta.
Musiikki raikasi! Välillä ei tiennyt, oliko sisällä jossain klubilla vai ulkona kadulla, mutta juhlijoita ja hyvää fiilistä oli joka puolella! Nurkan takaa tai kujan varrelta paljastui aina uusia livebändejä, juomakojuja tai tanssibattleja.
Kun kerta Brasiliaan asti lähtee, niin jopa kaltaiseni anti-penkkiurheilijan on PAKKO mennä katsomaan jalkapalloa! Mulle lainattiin pelipaita, että sovin joukkoon. Ja olipahan aikamoinen meininki. Kyseessä oli torstai-illan peli, joten ihmisiä oli vain 1/20 siitä, mitä katsomoon mahtui. Ja silti voluumit ja tunnelma oli huimat!
Kannustin tällästa sini-puna-raitatiimiä. Jee hyvä me!
Brasilialainen ruoka oli hyvää, aikalailla sellasta suomalaista kesägrillikamaa, joskin Brasiliassa grillaamisen taito on erikoisen hyvin hanskassa. Syötiin paljon kotiruokaa à la Lucia, ja jonkin verran käytiin ulkona syömässä. Yksi paikallinen erikoisuus oli "syö-niin-paljon-kuin-jaksat -lihabuffet". Näissä paikoissa tietyllä summalla sai syödä niin paljon erilaisia lihoja kuin jaksoi. Tarjoilijat kävivät tarjoilemassa pöytiin muutaman minuutin välein erilaisia vartaita, ja niistä sitten leikattiin pieni siivu. Oli hyvää! Vähän jännitti kun aina ei ihan tiennyt mikä liha oli kyseessä, mutta luulisin syöneeni ainakin nautaa, lammasta ja villisikaa.
Hedelmät oli tuoreita ja niitä oli vaikka minkämoisia. Ne on iso osa paikallisten ruokavaliota, ja itsekin vietin tuolla kuumuudessa päiviä, jolloin ei maistunut muu kuin raikkaat melonit.
Asuin Salvadorissa paikallisen perheen luona, mikä oli hieno kokemus. Jorge ja Lucia olivat superihana host-pariskunta. Lucia on ammatiltaan opettaja ja hän ilmeisesti opiskelee tällä hetkellä lisää. Jorge on töissä Brasilian armeijalla, mikä selittääkin heidän hulppean asuntonsa. Asunto oli hieno kerrostalohuoneisto 20 kerroksisessa talossa, jonka pihalla oli uima-allas. That's the dream! Talo oli ympäröity aidalla ja siellä oli omat vartijat, joten turvallisessa paikassa olin.
Tässä mä vähän mittailen mun tonttia
Jorgen ja tän mun kaverin muu perhe asuu favellassa, mikä tarkoittaa siis Brasilian slummialuetta. Käytiin melkein joka päivä hengailemassa niiden perheen kotona. Koti oli korkea rakennus, joista jokaisessa kerroksessa n. 15 neliömetrin tila oli jaettu kahdeksi huoneeksi. Kerroksia oli yhteensä kolme ja lisäksi oli kattotasanne. Tuo talo oli joka kerta täynnä naapureita ja kavereita, pieni olohuone ja sen kaksi sohvaa vetivät yllättävästi jopa 10-15 henkeä. Perheen kotiin oli aina kiva ja tervetullut olo mennä, ei yhtään tarvinnut miettiä että kehtaako.
Ekan kerran menin favella-alueelle kahdestaan mun kaverin kanssa, ja oli iha pissa housussa, kun jännitti. Olin piilottanut rahat ja puhelimen rahavyöhön ja muutenki varustautunut kun villiin länteen. Mun kaveri nauroi vaan, että ei hätää, hän on asunut koko lapsuutensa siellä ja ei oo mitään vaaraa, voin hyvin ottaa kuvia. Aika pitkään siinä epäröin, mutta lopulta tulin vakuutelluksi ja kaivoin kännykän ja aloin napsimaan kuvia. Kunnes tajusin, että monet nuoret pojat istuivat siellä katujen varsilla aseet käsissä.
Äkkiä sujautin puhelimen piiloon ja olin niin äkänen sille mun kaverille. Jotenkin se ei vaan oo yhtään kartalla eikä tajua. En ymmärrä miten se voi olla sellanen, ei sillä vaan käyny mielessä, että on vähän eri juttu kun tällänen vaalee gringo tulee sinne kuvaamaan keskelle jengejä. Tästä seurauksena sitten Jorge kertoi parin päivän päästä, että jonkun huumejengin jäsen oli käynyt kysymässä niiden perheeltä, että mihin mä aion laittaa niitä kuvia. Vitsi että olin paniikissa. Kuulemma Jorgen perhe on kuitenkin asunut asiellä favellassa kauemmin kun kukaan niistä jengeistä, joten niillä parempi asema siellä ja ne on muutenkin hyvissä väleissä keskenään, että ei ollu mitään vahinkoa sattunut.
Mutta silti. Säikähdin ihan hulluna ja sanoin mun kaverille pari valittua sanaa aivojen käytöstä. Tottakai oon aina itse vastuussa siitä mitä teen ja mun pitäisi itse osata arvioida tilanteet paremmin. Tässä tapauksessa olin päättänyt, että turvallisuuden vuoksi en tosiaan ota kuvia, vaan olen supervarovainen. Kuitenkin se mun kaveri, jonka pitäisi tietää paremmin, sai mut uskomaan ihan potaskaa, mikä oli käsittämätöntä koska luotin että se tietää vaarat, ja osaa varoa ja varoittaa. Hehe, vieläkin menee ihan tunteisiin.
En enää leiki kohtalollani ja siksi en tänne laita kuvia favellan kaduilta. Ainoastaan pari maisemakuvaa, ja kuvia perheen kotoa uskallan laittaa.
Vasta Riossa kuulin, että Salvadorin favellat on maan pahamaineisimpia just aseiden ja huumekartellien takia. Olipa hyvä etten tienny etukäteen ni en osannu panikoida ja pelätä niin sainkin paljon enemmän irti ;)
