Sivut

torstai 10. syyskuuta 2015

Filippiinit - saariseikkailulla

Keltaiset lehdet putoilevat puista, varpaat vaativat villasukkia. Nyt taitaa olla hyvä hetki palata kesään ja ihanaan Filippiinien reissuun!




Heti Ruisrockin jälkeen (melkein oman postauksen arvoinen reissu, Turussa tuntui kun olis ulkomailla ollut!) keräilin itseni ja tavarani ja suuntasin kohti lentokenttää. Istanbulin ja Singaporen kautta lensin pari vuorkautta kohti Manilaa. Manilassa mua odotti sadekauden lisäksi ihana ystäväni Milja! Milja oli ollut Manilassa jo kaksi päivää ennen mua ja tuli urheasti aamuyöllä lentokentälle vastaan. 

Milja oli jo etukäteen varannut meille sängyt Cozee Monkey -hostellista, joka olikin aivan mahtimesta. Cozee Monkey on siisti, turvallisilla huudeilla ja aivan lentokentän vieressä. Paahtoleipä-aamiainen kuuluu hintaan ja koko paikassa vallitsee leppoisa, kansaivälinen backpacker meininki. Kannattaa ehdottomasti varata etukäteen, väkeä riitti jopa lowseasonilla. 


Dormihuone. Muistaakseni neljälletoista oli nukkumapaikka täällä.


Cozee Monkeyn olohuone.


Jätettiin meiltäkin terkut seinään :)


Suomalaisin yöpyjiä oli ollut melko vähän. Laitahan oma nimesi, jos satut poikkeamaan ;)


Aamupalalla tehtiin vähän pläänejä tuleville viikoille


Mukavasta nukkumapaikasta ja monen yön univelan aiheuttamasta väsymyksestä huolimatta jännitys ja jetlag pitivät unen aika kaukana. Muutaman tunnin nukkumisyrityksen jälkeen lähdettiin ulos sateeseen, kohti Manilan miljoonakaupungin vilinää. 


Kummasti herätti tuo kaatosade


Suomen alkukesän jääkauden jälkeen trooppinen saunailmasto iski vasten kasvoja. Koko reissun aikana mittari ei tainnut laskea lainkaan alle 30 asteen. Kosteutta riitti sadekauden ansiosta sen verran reippaasti, että ilman sadettakin vaatteet oli koko ajan nihkeitä. Ennen reissua oltiin ihan varmoja, että jos ollaan onnekkaita, nähdään aurinkoa noin kahtena päivänä. Onneksi oltiin väärässä, nimittäin Manilan kahden totaalisadepäivän lisäksi saimme niskaamme vain pari hassua sadekuuroa. Muutoin saimme nauttia auringon paahteesta koko kolmen viikon reissun ajan, ja sehän sopi meille!

Manila-päivänä seikkailtiin ensin jeepneyillä ja tricycleillä (mopo, johon hitsattu/sidottu kiinni sivuvaunu) sinne tänne, ja lopulta uskaltauduttiin metrolla ihan sinne ytimeen. Monien muiden suurkaupunkien tapaan Manilakin on levittäytynyt vähän joka puolelle, eikä siellä ole mitään tiettyä pointtia, mitä voisi kutsua keskustaksi. Aika sekavalta tuo meno vaikutti, eikä Manila ainakaan mulle auennut noin lyhyessä ajassa. En kuitenkaan allekirjoita monien reissaajien näkemystä siitä, että Manila on ruma, ahdistava ja vältettävä paikka. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen! Takas tullessa metrossa istuessa meille tuli mieleen, että hitto, Metro-Manila ja metron käyttöhän oli niitä asioita joita piti varoa ulkoministeriön kauhuvaroituslistan mukaan. Hups. 



2. Maailmansodan jäämistöstä, sotilaiden kuljetusautosta rakennettu Jeepney
toimii nykypäivän Filippineillä julkisen liikenteen kulkupelinä.





Välillä meni vähän uimahommiks.


Manila sadekaudella


Eksyttiin vähemmän glämöröys-seuduille


Milja ja Manila. "Ihana kun ei oo yksin ni kehtaa ottaa vaikka koko ajan selfieitä."


Viivyttiin Manilassa kaksi yötä, jonka jälkeen bussi-lautta-bussi-lautta-tricycle-vene -yhdistelmällä matkustettiin Mindoron saaren kautta Boracayn paratiisisaarelle. Jo ensimmäisella parin tunnin bussimatkalla päästiin tutustumaan yhteen paikalliseen tapaan, jonka nimi on "TÄYSILLÄ!". Se koskee aivan kaikkea: ajonopeutta, musiikin/tv:n volumea, ilmastoinnin kylmyyttä.. Jos jotain hienoa kerta on (esim. just tv tai ilmastointi) niin sitä kanssa pidetään sit aivan TÄYSILLÄ. Tuon parin tunnin bussimatkan aikana siis syväjäädyttiin ja puolikuurouduttiin. 

Koitettiin vähän suunnitella meidän reittiä taifuuni-varoituskarttoja tutkien, jotta vältettäisiin kaksi Filippiinien ympärillä pyörinyttä taifuunia, ja aika hyvin onnistuttiin. Meille taifuuni näyttäytyi oikeastaan vain rannikon kovana tuulena ja taifuunin jälkeen jättämänä tulvana. Viimeinen lauttamatka Mindoron saaren eteläpäädystä Panayn saarelle tosin peruuntui merellä myrskynneen taifuunin vuoksi, mutta päästiin kuitenkin melko pian jatkamaan matkaa. Siinä yön pimeydessä, kovassa aallokossa lautalla matkustaessa tehtiin toimintasuunnitelma uppoamisen varalta, koska pakkohan sitä oli edes vähän lietsoa pelkoa. Oikeasti meidän paatti oli kyllä sen verran tukeva, että pieninkin panikointi oli turhaa. Taidettiin jopa nukkua ihan kivat unet siinä seitsemän matkustustunnin aikana. 



Melkein kun sängyssä nukkuis, ihan bueno.


Vadelmavenepakolaiset?




Aamulla vihdoin päästiin perille Boracaylle. Eka aamu tuolla saarella oli yks reissun hirveimmistä. Ensinnäkin oltiin tosi väsyneitä (ja vaikka kuin reissuissa tottuu siihen, että väsymys on normiolotila, niin kyllä se vaan laittaa vastoinkäymisten edessä mielen matalaksi) ja painavien rinkkojen kanssa dallailtiin saaren pääkatua edestakaisin etsien meidän budjetille sopivaa yöpaikkaa. Jokainen kartta näytti kadut eri tavalla, ja neuvoa kysyttäessä kaikki vaan halusi viedä meidät veljenvaimonsedän majapaikkaan, eivätkä voineet neuvoa tietä sinne, mihin me oltiin menossa. Saari oli aivan tulvan vallassa, kun taifuuni oli huristanut sen yli. Useimmille poikkikauduille ei ollut mitään asiaa, vettä oli reiteen saakka.






Ja sit menoks. Tässä vaiheessa eteneminen vielä suht iisiä.


Nälkäkin painoi, ja ekan raflan kohdalla päätettiin, että nyt kyllä syödään. Paikka vilisi kärpäsiä, mikä on kyllä ihan normaalia tuolla. Pari lusikallista syötyämme Milja sanoi lauseen, jota en ikinä koskaan halua kuulla, kun mulla on suu täynnä ruokaa. "Älä syö, mulla on täällä kuolleita koppakuoriaisia". 

Lopulta jätin Miljan rinkkojen kanssa yhden hotellin aulaan, johon vesi ei ollut tulvinut, ja lähdin itse uimaan roskien ja rottien sekaan kaduille. Kahluureissulla törmäsin taas mieheen, jonka jollain sukulaisella on hyvä, halpa huone meille. Sanoin, että meillä on tuolla huone 800:lla pesolla per yö, että jos saan heiltä halvemmalla, niin voin harkita. Eihän meillä oikeasti mitään ollut, puhkiväsynyt Milja märkien rinkkojen kanssa odotteli hotellin aulassa, jonka halvimmat huoneet oli muistaakseni 2500 pesoa yöltä. No lopulta tän huikean oveluuden ansiosta saatiin ilmastoitu, kylpyhuoneellinen huone White Beahciltä 800:lla pesolla / yö! Huh, vihdoin onni potkaisi. 

Heitettiin tavarat huoneeseen ja lähdettiin etsimään aamupalaa, joka olis mielellään ötökätön. Rannalla kävellessämme yhtäkkiä pilvet väistyivät ja alkoi auringonpaiste, joka jatkui reissun loppuun saakka! Magic. Voitte vaan kuvitella, että onnenkyyneleet ei ollu kaukana ton kamalan aamun jälkeen. 


Aurinko, ihana nähdä sut!



Näin onnellisia meistä tuli, vaikka tunti sitten vielä itketti. D-vitskut ei siis oo pelkkää legendaa!



Boracaylla oikeastaan vaan elettiin lomaelämää: päivisin loikoiltiin eri biitseillä ja iltaisin suunnattiin kohti bilemestoja. Varoituksen sana: Filippiineillä paikallinen rommi on halvempaa kuin cokis, joten rommikolassa on n. 7/8 rommia ja väriksi lirautetaan vähän kokista. Muistakin drinkeistä voin vähän suomentaa sisällystä: Mojito = rommi mintunlehdellä, Mansikka Margarita = rommi kahdella mansikalla ja Tequila Sunrise = rommia tequilalla. Stay focused, people!



Meidän kotimaja :)



Tulvan jälkimainingeilla



Hakuna matata, nakuna matkaava


Otettiin vinkistä vaari. Ja hyvin kävi!


Nautittiin!




Yks hienoimmista rannoista Boracaylla oli Puka Beach!


Puka Beach


Tricyclen kyydissä


Fish Market herätti vähän epäluuloisuutta


Jostain syystä koripallo oli suurin hitti, kaikki pelasi.
Mietittiin, että ehkä Filpsut on Aasiassa pituudeltaan dominoivin kansa?


En kestä kuinka ihania!


Village life





Meidän oli tarkoitus jatkaa matkaa maanantaiaamuna kolmen yön jälkeen kohti seuraavaa saarta. Aamuyhdeksältä Milja aloitti pienimuotoisen oksennusfiestan, joka ei kaikesta huolimatta johtunutkaan edellisyön meinigeistä, vaan taisikin olla perus turistitauti. Siirrettiin lähtöä siis päivällä, ja Miljan hengaillessa wc-pöntön läheisyydessä mä sain vielä ylimääräisen auringonpalvontapäivän. 


Valmiina jatkamaan!



Näiden pelastusliivien turvallisin osa oli nuo heijastimet.
Muuten noi olis tilanteen tullen lähinnä edesauttaneet hukkumista.





Tiistaina päästiin jatkamaan matkaa. Mentiin veneellä Panay -saaren satamaan, josta sitten bussilla ja tricyclellä koitettiin suunnistaa Malumpati Riverille. Lonely Planetin ja Nokian puhelimen karttasovellusten avustamana kuviteltiin, että tiedetään mihin mennään, ja saatiin aikaan kunnon väittely paikallisten kanssa, kun kuviteltiin, että meidän kuski ajaa väärään suuntaan. Meidän puolustukseksi haluan vaan kertoa, että kuski yritti koko ajan huijata meiltä enemmän rahaa, kuin mitä aluksi oltiin sovittu ja meillä ei ollut yhteistä kieltä, joten väärinkäsitysten ja ärtymyksen mahdollisuudet leijui vahvana ilmassa. 

Lopulta kuitenkin päästiin perille Malumpati -joelle. Meillä oli ajatuksena, että lähdetään vaeltamaan, ja jopa yövytään viidakossa. Ensimmäisenä meille yritettiin antaa opasta mukaan, mutta kamoon, tarviiko tosiaan kaksi entistä partiolaista oppaan, jotta voi seurata valtavaa jokea? Meidän mielestä ei. Varsinkaan, kun opas ei puhunut englantia, niin ei siitä olis paljon iloa ollut. Jätettiin siis rinkat keskusksen työntekijöiden huomaan ja lähdettiin kahdestaan vaeltamaan viidakkoon. 


Malumpati Health Spring




Seurattiin valmiita polkuja ja ihasteltiin upeaa viidakkoa. Rauhallisen ilmapiirin vallitessa ei arvattu, että ihan pian pitää ylittää se hemmetin joki RIIPPUSILTAA PITKIN. Paikallinen riippusilta oli siis kolme bambunvartta roikkumassa köydessä. Hyi hemmetti. 



Malumpati River Jungle


Liskot vaani joka puolella


Oli lämmin!




Viidakossa ei saanut yöpyä teltassa, joten selvittyämme vaellukselta otettiin toinen, kolmen kilsan vaellus auringon paahteessa rinkat selässä lähimmälle bussipysäkille. Bussia ei näkynyt eikä kuulunut, mutta paikallinen tricycle-kuski heitti meidät muutaman kilsan päähän bussiasemalle. Ehdittiin päivän viimeiseen San Joseen menevään bussiin, jossa olisi vaihto Iloilon satamaan menevään bussiin. 


Jos haluat autenttisen fiiliksen tästä kuvanottohetkestä, niin mene rinkka
selässä saunaan kiipeämään lauteita ylös alas. Ei ainakaan palellut!


Lähellä San Josea kuskin apuri sattui kysymään, mihin ollaan matkalla ja onneksi kysyi. Apuri soitti pari pikaista puhelua, ikkuna avattiin, vastaan tuleva bussi pysähtyi, pienimuotoinen kalabaliikkihuutelu bussista toiseen. Sitten meidän rinkat heitettiin tielle ja me hypättiin silmät pyöreinä perässä. Meidät sysättiin juoksuvauhtia tuohon vastaantulleeseen bussiin ja selvisi, että se oli viimeinen bussi Iloiloon, muuten oltaisi jouduttu odottamaan yö bussiasemalla. Hengityksen tasaannuttua pää pyörällä naurettiin, että hetkinen, mitä just viimeisen kahdenkymmenen sekuntin aikana tapahtui? Vaikka kohdattiin matkan aikana ihan liikaa keplottelua ja huijaamista, niin maailman ihaninta huomata, että silti on ihmisiä jotka vilpittömästi haluaa auttaa ja on meidän puolella. 



Tarpeeks väsyneenä saa jopa tälläsessä asennossa ihan muikeat unet


Iloilossa meidät jätettiin kyydistä keskelle tietä, kuulemma just siitä kohdasta oli lyhin matka satamaan. Paikalle tuli tricycle kuski, jota pyydettiin viemään meidät satamaan. Kuski ei puhunut kun ehkä viisi sanaa englantia, ja kysyi joka risteyksessä meiltä, että mihin ajetaan. Ja joka risteyksessä käytiin sama keskustelu: 
Kuski: Haaa? (huitoo ilmaa kädellä ja katsoo kysyvästi)
Me: Harbour, ferry, boat! (tehdään soutuliikettä)
Kuski: Aaa, ferryboat! (hymyilee leveästi)
Me: Yeeeees! (nyökytellään hulluna)

Ja tää sama keskustelu käytiin joka helkkarin risteyksessä.. Puolen tunnin ajelun jälkeen kuski pysäytti muutaman poliisin kohdalle ja ilmeisesti kysyi niiltä tietä. Poliisit puhuivat hyvää englantia, joten saatiin niille selitettyä meidän määränpää. Lopulta yhdentoista aikaan illalla päästiin satamaan, joka oli tehdasalueella, keskellä ei mitään. Kymmenen paikallista satamajätkää pienen paatin luona kertoi meille parinkymmenen sanan enkunsanavarastollaan, että seuraava laiva menee huomenna, mutta voitaisi jäädä heidän veneeseen yöksi, koska lähellä ei ole mitään majapaikkoja. Kuulemma olis turvallista, kun poliisiasema on lähellä. Sen sijaan, että oltais jääty veneeseen ja luultavasti herätty jostain avomereltä ryöstettyinä, päätettiin mennä kysymään sieltä poliisiasemalta neuvoa. Hetken aikaa lupsakka poliisisetä siinä pohti tilannetta poikansa kanssa, järkkäili jotakin ja sitten osoitti yhtä nurkkausta. Sinne voitaisiin jäädä, on vähän karu putka, mutta siellä voi turvassa nukkua. Siinä tilanteessa, yhdeltätoista illalla säkkipimeydessä tehdasalueella tuo kamala putkaläävä oli oikeasti paras mahdollinen vaihtoehto. Sinne rakennettiin pesä. Ja kyllä, nukuin ryöstöhälytin kädessä, vaikka oltiin poliisiasemalla. 



Locked Up Abroad
Tässä meidän putkasviitti


Kumpikin nukkui noin puolen tunnin järkyttävän painajaisunen ja aamulla heti viideltä ensimmäisten valonsäteiden mukana noustiin ylös ja lähdettiin etsimään oikeaa laivaa. Reilun tunnin rinkka selässä suoritetun aamureippailun jälkeen oltiin vihdoin oikeassa satamassa ja päästiin jatkamaan matkaa. 


Heti aamusta lähdettiin jatkamaan matkaa




Edellisyön jälkeen NUKUTTI.




Seuraava stoppi oli Cebun saari ja siellä pieni paikka nimeltä Oslob. Bussimatkoilla, joissa ei ollut kielitaitoista porukkaa ja jouduttiin vaihtamaan bussia, oli kyllä ihan kultakimpaleen arvoinen tuo karttasovellus, joka toimi offline-tilassa. Sillä pystyttiin vähän seuraamaan, että ollaanko menossa lainkaan oikeaan suuntaan, ja paljonkohan vielä on matkaa jäljellä, että osataan hypätä oikeassa kohdassa pois. 







Pitkät bussimatkat ei yhtään haitanneet näissä maisemissa



Oslobissa päästiin ihanaan pikku-bungalowiin yöksi. Ekana päivänä lähdettiin snorklausreissulle valashaiden kanssa! 1000 peson hintaan kuului nopea koulutus, kuinka valashaiden kanssa ollaan. Koskea ei tietenkään saa, ja n. 4 metrin turväväli pitää säilyttää. Sitten hypättiin pieneen kanootin tapaiseen veneeseen. Ei ehditty kovinkaan kauas rannasta kun meinattiin saada sydäri, valtava tumma möhkäle lipui veneen ali, ihan pinnalla! Äkkiä snorkkelit päähän ja veteen. 



Illan viimeiset hitaat meidän bungalowissa 
... vai aamun ekat?



Siellä niitä menee!


Tuo musta möhkäle vedessä on nyt juurikin SE


Neljä jättimäistä, noin yhdeksän metrin mittaista valashaita uiskenteli meidän seassa. Yhtäkkiä tunsin jalassa kosketuksen ja kun katsoin taaksepäin, näin yhden valashain suoraan alapuolella, selkä kiinni mun jalassani. Voin kertoa, että vesi on aika huono paikka alkaa panikoimaan, mutta minkäs teet. Uintitaidon äkillisesti kadottaneena sain kuitenkin räpiköityä veneen luokse ja siellä hetken tasailin hengitystä. Vasta jälkekäteen kuulin, että valashailla ei ole hampaita, vaikka haita ovatkin, vaan niillä on valaiden tapaan hetulat, joilla ne syö planktonia ja pikkukaloja. Joka tapauksessa ylipäänsä tuo elikoiden valtava koko ja voima yhdistettynä niiden sulavaan, nopeaan liikahteluun vedessä voi aiheuttaa pahaa jälkeä tarkoittamattakin. Vaikka valashait ovat kuinka lempeitä eläimiä, niin pitää muistaa, että ne ovat villieläimiä vaistoineen. Sen lisäksi ei tarvita kuin yksi äkkinäinen ruokapöydän kokoisen pyrstön huitaisu, niin siinä on ihminen aikamoinen räsynukke. 





Onnen huumassa valashaisukelluksen jälkeen en huomannut,
että tuo opas ilmeisesti suunnitteli mun murhaa


Kaiken kaikkiaan ihan mieletön kokemus. Valashait oli upeita, kauniita ja valtavia eläimiä. Kuinka älytöntä päästä näkemään niiden elävän vapaana luonnollisessa ympäristössä, ihan kosketusetäisyydeltä. Avara luonto on hieno ohjelma, mutta liveversio on henkeäsalpaava. 

Toisena Oslob-päivänä lähdettiin käymään läheisellä vesiputouksella. Putouksen juurella meidän mukaamme yritettiin taas tunkea kahta opasta, joista olis pitänyt maksaa ihan kiskurihinta. Kysyttiin, että miksi kaksi, eikö yksi riitä. Vastaus oli, että ei riitä, toinen ottaa valokuvia. Arvaatte varmaan, että lähdettiin keskenämme. Siitä huolimatta kaksi opasta lähti seuraamaan meitä pienen välimatkan päästä. Miljaa ahdisti ihan megalomaanisesti, kun ne tuntui vaan naureskelevan meille. 







Tän vesiputouksen idea on, että reitti kulkee välillä putouksen vierellä, välillä sen keskellä, niin että kiivetään koko matka ylös saakka. Alku oli ihan ok, mutta loppua kohti reitti vaikeutui, ja meidän matka loppui kohtaan, jossa piti kiivetä kallioon hakattuja jalanjälkiä pitkin ylös pystysuoraa kalliota putouksen virratessa päälle. Muutaman yrityksen jälkeen homma tuntui niin vaaralliselta liukkaalla kalliolla, että päätettiin mieluummin jäädä uiskentelemaan putouksen lampiin. 


Tähän loppu meidän nousu, ei uskaltanu enää

Reissu ei ollut ihan niin paratiisimaisen seesteinen kun tää kuva antaa ymmärtää..


Opasten edelleen tarkkaillessa meitä paloi Miljan käpy ihan kokonaan ja päätettiin lähteä pois. Palasimme samaa reittiä, ja yhtäkkiä eräästä puunkolosta, josta olimme juuri paljain käsin ottaneet tukea, luikerteli käärme. Säikähdin niin paljon, en edes muista koko tilannetta kunnolla. Milja työnsi mut seisomaan korkealle kivelle, että nähdään ettei se käärme tuu lähelle siellä aluskasvillisuudessa. Sitten vaan itkin ja tärisin enkä saanut henkeä. Milja sanoi vasta jälkikäteen, että se säikähti kanssa ihan hulluna, mutta kun näki kuinka heikossa hapessa mä olin, ni sen oli vaan pakko skarpata. Eipä noista trooppisista käärmeistä voi koskaan tietä mitä sorttia ne on, yleinen nyrkkisääntö taitaa olla että suuret on kuristajia, pienet myrkyllisiä. Tuo oli semmonen reilun metrin pitunen vaalea. Ällöttävä joka tapauksessa- Ja siis huudan jo kun nään kyyn, niin ei ihme jos pieni kohtaus tuli tosta. 

Seuraavana päivänä jatkettiin bussilla matkaa kohti Cecu Cityä, saaren pääkaupunkia. Perille savuttiin illalla ja päätettiin mennä suoraan lentoasemalle nukkumaan, kun lento lähtis aamulla. Vähän jännitti että päästäänkö sisään, kun lentoon oli yli 12 tuntia, mikä yleensä on se raja, että kentälle pääsee sisälle. Onneks vartijaa kiinnosti vaan meidän beautiful names, ni se ei edes huomannu kattoo lähtöaikaa. Siellä kentällä sitten somasti nukuttiin penkeillä yö ja aamulla reilun tunnin lennolla hurautettiin Puerto Princesan saarelle. Ekan kerran elämässäni muuten selviydyin koko lentokenttä + lentohommista näyttämättä passiani KERTAAKAAN. Weird. 



Minna-Mestarinukkuja iski jälleen. 

Puerto Princesan saarella on tasan kaksi raha-automaattia, joista toinen lentokentällä ja toinen jossain Puerto Princesan kaupungin keskustassa. Kortti ei monessakaan paikassa käy maksuvälineenä, nosta siis rahaa ennen kuin lähdet jatkamaan matkaa! Lentokentällä tavattiin useampia reissaajia, jotka oli matkalla meidän tavoin El Nidoon. Niinpä lyöttäydyttiin porukkaan ja saatiin puhuttua meille edullinen mini van -kyyti perille saakka. Matka oli pitkä ja kuuma ja auto oli ahdettu ihan liian täyteen. Istuttiin Miljan kanssa sellasella alle metrin levysellä penkillä kaksin lähes ilman jalkatilaa. Mutta meni se seitsemän tuntia niinkin. Perillä mentiin suoraan OMP -hostelliin, jota meille oltiin jo Manilassa suositeltu. Ihan mahtava paikka! Vähän partyhostel -tyyppinen dormeista ja pikkuhuoneista koostuva mesta, jossa hintaan kuuluu aamupala. Varaa etukäteen, aivan täyttä! Me saatiin viimeinen huone, joka oli kooltaan noin 150 x 250 cm. Pienen parisängyn lisäksi tilaa oli siis sellanen 20 cm sängyn kahdella puolella. Mutta mitäpä muuta sitä huoneessa tarvii ollakkaan, hyvin mahduttiin. 

Hostelli tarjosi erilaisia päiväretkipaketteja, jotka on ehkä isoin aktiviteetti koko paikassa ja siksi tosi suosittuja. Me mentiin sellaselle koko päivän kestävälle snorklaus-vene-reissulle, jossa käydään neljässä eri laguunissa snorklailemassa. Oli kyllä ihan huippua! Koralliriuttojen upeat värit ja hienot kalat näkyi tosi hyvin kirkkaassa vedessä. Päästiin uimaan myös kahteen luolaan, joiden suuaukosta piti uida/sukeltaa sisään. Retkeen kuului myös lounas, joka oli tällä kertaa tuoretta grillattua kalaa, rapua, riisiä, kasviksia ja hedelmiä. 






Hyvällä porukalla reissuun!
















Lounastauko


Muistaakseni meillä oli huonompiakin hetkiä tällä reissulla







Illalla lähdettiin hostellin porukalla syömään ja viihteelle. Seuraavana aamuna aamupalapöydässä istui yllättäen kaksi ihanaa tyttöä, jotka oltiin tavattu Boracaylla ja hengailtu niiden kanssa siellä. Kuinka hauskaa! Sovittiin näiden typyjen kanssa kaikenlaisesta yhteisestä tekemisestä meidän reunionin kunniaksi.

El Nidon kylän ranta on sen verran likainen ettei siellä tee mieli viettää aikaa. Niinpä lähdettiin seuraavana päivänä näiden tyttöjen kanssa läheiselle rannalle tricykleillä. Ihana päivä, merivesi oli lämmintä kun kylpyammeessa ja aurinko paahtoi. 












Auringonlaskun aikaan alettiin lähteä takasin hostellille. Matkalla mulla alkoi tulla tosi huono olo, oksetti. Ajateltiin että varmaan auringonpistos, kun niin kauan oltiin rantsussa. Hostelliin päästyämme olikin mun vuoro alottaa oma oksennusfiesta. Vartin välein juoksin vessaan, ja neljännen kerran jälkeen tajuttiin Miljan kanssa, ettei meidän suunnitelma matkan jatkamisesta yöllä tuu toteutumaan, en millään pysty olemaan bussissa seitsemää tuntia. OMP-hostelli oli ihan täynnä, sinne ei enää voitu jäädä, mutta ystävällinen työntekijä soitti kaverilleen joka pyöritti lähellä omaa hostelliaan ja saatiin mennä sinne. 

Vuorokauden verran oksensin noin vartin-puolen tunnin välein. Aina jos join jotain, se tuli saman tien ylös. 35 asteen helteessä alkoi kroppa kuivumaan aika vauhdilla, kieltä turvotti ja niveliä särki. Kuumeen noustessa ajattelin, että oon saanu jonku kamalan ameeban tai koleran ja että on pakko lähteä tiputukseen. Onneks Milja kuitenkin maalaisjärjellä rauhoitteli ja sanoi, että ihan tavallinen turistitauti se on, kärsi ja kestä, ohi se menee. Ite siinä suunnittelin omia hautajaisia. Uudessa hostellissa ei ollut ilmastoinnista tietoakaan, ja koska oksensin jatkuvasti, ni siirsin tyynyn ja lakanan yleisen käytävän varrelle vessan eteen ja majoituin siihen. Ei paljoo kiinnostanut niissä oloissa koomaillessa kuinka julkinen paikka se oli. Noh, pari päivää myöhemmin saarelta poislähtiessä lentokentällä yks mies tuli juttelemaan Miljalle ja sanoi mulle että "näytät ihan erilaisesta kun siinä vessan edessä nukkuessas". Heh. 

Seuraavana iltana vuorokauden oksennettua oli vaan pakko jatkaa matkaa, koska lennolle oli ehdittävä. Pahoinvointitabletin ja muovipussikasan kanssa selviydyin matkasta, ja koska en ollut juonut tai syönyt vuorokauteen mitään, niin selvisin ihan kunnialla. Sen verran olin omissa sfääreissä matkalla, että kuskin apuri päätti käyttää tilanteen hyödyksi ja jätti palauttamatta vaihtorahat bussilipusta, noin 700 pesoa. Pikkusen harmitti kun tajusin.

Aamulla odoteltiin että Puerto Princesan maailman pienin lentokenttä aukeasi, että saataisi tavarat sisään. No ei paljoa auttanut vaikka aukesi, sisälle sai mennä vasta ku lentoon oli enää pari tuntia ja meillä siihen oli vielä vuorokausi. Vietiin kamat läheiseen matkatoimistoon, josta meille hommattiin yöpaikka seuraavaksi yöksi ennen lentoa. Lähdettiin matkatoimiston järjestämälle retkelle Underwater Riverille. Kyseessä oli siis maanalainen luolasto, jonne pääsi soutelemaan veneellä. Paikkaan matkustettiin bussilla ja pienellä veneellä. Perillä luolastosaarella meille jaettiin kypärät ja tuupattiin veneeseen. Veneillä mentiin valtavaan maanalaiseen luolastoon, jossa oli tuhansia lepakoita. Olin vielä aika heikossa hapessa, ja lepakoiden tuottama märkä ulosteenhaju ei parantanut oloa. Mutta hieno reissu oli. Luola oli täynnä vuosisatojen saatossa muodostuneita kalliomuodostelmia, joista jokaisesta oppaalla oli joku visio, että miltä ne näytti. "Look, it's a Lion King!" "It is Maria and the Jesus-baby, look!" "Oh, it is a falling crocodile." Kierros kesti vajaan tunnin, ja opas oli siitä ajasta puhumatta noin 6,5 sekuntia. 


Safety first!


Sisään vaan!


Valokeilassa näkyy pieniä palleroita luolan seinämäaaä, ne on niitä nukkuvia lepakoita :)



Underwater-luolaston läheisellä saarella oli myös muutamia apinoita ja näin ekaa kertaa elämässäni jättimäisen varaanin! Tai jonkun liskon. Se oli semmonen kaksmetrinen wannabe-krokotiili, ja poikanenkin sillä oli. 







Retken jälkeen oli mahdollista vielä päästä sellasella köysiradalla laskeutumaan vuoristosta alas. Muuten olisin varmasti mennyt, mutta nyt oksennus meinas lentää jo ihan kävellessäkin ni ois vähän ikävä ollut lannoittaa maata sieltä kymmenien metrien korkeudelta liitäessä. 

Illalla käytiin syömässä ravintolassa, josta Milja rohkeana tyttönä tilasi sushia. Piti vissiin kokeilla, että jos vielä vikoina reissupäivinä onnistais ja sais jonkun kivan pikkutaudin ;) No ei saanut. Aamulla lennettiin takaisin Manilaan. Lento oli jälleen tosi lyhyt, muistaakseni reilun tunnin.

Manilassa majoittaiduttiin samaan hotelliin, Cozee Monkeyhyn, kun reissun alussakin. Lähdettiin vielä vikan reissupäivän kunniaksi kiertelemään keskustaan ja koitettiin löytää jotain tuliaisia, mutta olin vielä ihan voimaton taudin jäljiltä, enkä jaksanut paljon mitään.





Aamulla sitten hurautettiin taksilla kentälle ja matkattiin yhdessä vielä Singaporeen. Siellä vietettiin viimeinen yhteinen päivä, jonka jälkeen Milja jatkoi matkaa Sri Lankalle ja minä Istanbulin kautta Suomeen. 



Goodbye, Philippines!


Oli kyllä raskas reissu, mutta ai että miten hyvä! Kaverin kanssa reissaaminen on niin erilaista kun yksin. Molemmissa on plussat ja miinukset ja molemmista tykkään. Tärkeintä on ihana matkakaveri ja samanlainen reissutyyli, ja siinä meni tän reissun osalta aivan nappiin! Ei tehty etukäteen kovinkaan tarkkoja suunnitelmia, vaan vasta perillä, kun nähtiin miten hommat toimii paikallisittain. Välillä huomasin, että luotin tosi paljon siihen, että Milja hoitaa, ja relasin vaan. Sitten olinkin ihan pihalle että mitäs tapahtuu, kun en tiennytkään esim että missä pitää jäädä bussista pois. Yksin reissatessa sen sijaan piti koko ajan olla ihan skarppina ja kartalla. 

Kaverin kanssa reissatessa yksi iso plussa on ehdottomasti kulujen jakaminen. Yöpaikan, ruoat, melkein kaiken saa kahdestaan vähän halvemmalla. On myös helpompi reissata rinkkojen kanssa, kun vessahädän iskiessä toinen voi vahtia rinkkaa, eikä sen kanssa tarvite änkeytyä kyykistelemään reiälle. 

Toisaalta on myös oltava joustavampi. Sanomattakin on selvää, että molempien kiinnostusten mukaan on mentävä tasapuolisesti, eikä välttämättä ehditä joka paikkaan, mihin itse haluaisi. Toiselle on myös annettava sairastamisrauha. Vaikka itse olisi elämänsä kunnossa, niin ei se toinen vaan oikeasti voi oksuripen iskiessä lähteä jatkamaan bussimatkaa. Toisaalta kuinka ihanaa on, kun itse on kipeänä vessanlattialla, ja toinen tuo jääkylmän hedelmäsmoothien! Ja on joku kenelle voi marttyyrina valittaa kuolemaa. Tosin pitää varautua myös itse kuuntelemaan se valitus vastavuoroisesti.  

Omakohtaisesta kokemuksesta voin sanoa, että kaverin kanssa reissatessa tutustuu vähemmän uusiin tyyppeihin, kuin yksin ollessa. Tutun kaverin kanssa tulee helposti tunne, ettei "tarvitse" muita, juttuseuraa löytyy kuitenkin. Tähän tunteeseen on vähä tylsä jäädä vellomaan, koska sitten vaan kävelee monien huikeiden tyyppien ohi pysähtymättä. Ja uudet tuttavuudethan ne on yks reissaaminen paras anti! 

Yksi hyvä pointti kaverin kanssa matkustettaessa on tietysti myös turvallisuus. Ensinnäkin kaveri luo turvallisuuden tunnetta, vaikka tosipaikan tullessa se minikokoinen kärpässarjalainen ei juuri sua pelasta. Mutta ompahan joku, kenen kädestä pitää kiinni. Omat aivot on ehdottomasti pakko olla mukana, eikä kukaan varmana lähde tollaseen reissuun vahtimaan esimerkiksi rommin voimasta lapseksi taantunutta toveria. Toki siihenkin pitää varautua. Ja siihen, että sitten nukkuu yön kuistilla odotellen avaimen kanssa seikkailuun lähtenyttä toveria. 

Tässä vielä lopuksi kartta meidän reitistä. Ihan ei oo tarkka tuo Voyajo Trip Planner millä tän tein (ja voitte uskoa että mun ATK-osaaminen oli aivan äärirajoilla), ja tuossa noi matkat näkyy linnuntietä, eli todellisuudessa kierrettiin melkosen paljon pidempi matka. Mutta kuitenkin! :)





Kiitos tuhannesti ihana Milja hurjasta ja superhauskasta seikkailusta! Parasta on, että tajusin jo heti ekana reissupäivänä, että oispa ollu paljon paskempi reissu ilman sinua. Olit aivan upea reissukaveri, myötä ja vastamäessä ♥ 

Couldn't have done it without you, mate.


♥ Minski, kesämuistoissa

2 kommenttia:

  1. Moikka,
    Olipa mielenkiintoista lukea teidän reissusta! Ollaan parin kaverin kanssa lähdössä 3 viikon päästä Filppareille ja ollaan 4 viikkoa reissussa. Aika samoja huudeja on tarkoitus kierrellä, ainakin Palawan, Mindoro ehkä Boracay on listalla. Ja tottakai valashait! Lisäksi vielä Banauen riisiterassit Luzonin saarella halutaan nähdä. Mitään kovin tarkkaa matkasuunnitelmaa tosin ei vielä olla tehty. Onko mitään "Vältä tätä" tai "Tee ehdottomasti näin" -tyyppisiä ohjeita antaa?? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi!
      Anteeksi että vastaaminen kesti, en ole huomannut ilmoitusta saapuneesta viestistä.

      Oi että, ihanaa reissua teille! Tulee varmasti aivan mahtava reissu! :) hmm tuosta tekstistä voi jotain juttuja bongata, mutta näin reilut puoli vuotta oman reissun jälkeen sanoisin että parasta on just vaan rauhallinen hengailu kävellen ja rannalla oleskellen, ja oman uskalluksen mukaan erityisesti mahdollisimman paljon paikallisten kanssa, kauempana turistialueista. :) Boracay oli aivan ihana paratiisisaari ja sielläkin kun vaan lähtee kävelemään kauemmas White Beachiltä, löytyy siistejä paikkoja. Siellä suosittelisin ehdottomasti Puka Beachiä, mihin pääsee tricycklellä. Puerto Princesalla El Nido oli myös upea paikka! Sinne kannattaa varata majoitus etukäteen, jos vaan mahdollista, sillä hyvät yöpaikat on kortilla. Siellä ehdottomasti kannattaa mennä sellaselle päivän snorklausretkelle laguuneille! Filpsujen luonto teki vaikutuksen, kaiken maailman viidakkoseikkailut ja vesiputousretket kannattaa ehdottomasti kokea, mutta muistakaa varoa käärmeitä.. :D Majoitukseen suosittelen dormeja, kulkemiseen paikallisbusseja (mutta olkaa tarkkoina hinnasta ja siitä, että saatte vaihtorahat takaisin) ja ruoaksi katukeittiöiden nuudelihässäköitä :) Ehdoton ykkönen koko reissulla oli Oslobin whale shark -sukellus, älkää missatko sitä!

      Mahtavaa reissua, pysykää turvassa ja nauttikaa kaikesta! :)

      - Minna

      Poista